“Taide muuttaa maailmaa”
Hit & run: nopea pyörähdys Lassen luokassa pikku visiitillä ja siitä hetimiten takaisin tien päälle. Niin sen suunnittelin, sillä en halunnut häiritä opetusta. Aika hyvin tämä toteutuikin, mitä nyt jäin vähän kahville ja juttelemaan parin nuoren kanssa, sekä valokuvaamaan luokkahuoneen tunnelmaa.
Enpä kuitenkaan ottanut huomioon sitä, kuinka opetus tulisi ’häiritsemään’ minua itseäni. Kokemuksestani muodostui toisenlainen kuin kuvittelin ja hyvät jälkimainingit tuntuvat vieläkin, hiipien työ-minäni ajatuksiin eikä jätä rauhaan, ennenkuin tämä kirjoitus on ilmoilla. Jos sittenkään. Toivottavasti ei! :)
Sehän se tässä niin hienoa on, kun juuri tällaisissa yllättävissä pikku jutuissa voi löytyä piilevää potentiaalia. Tällä kertaa pieni yllättävä poikkeama arjessa onnistui vahvistamaan omaa käsitystäni omasta tehtävästäni, joka oli välillä päässyt jo hieman himmenemään elämän mankelin pyörityksissä.
Kaiken voi tehdä niin monin eri tavoin. Kaikki fotot on Olgasta.
Kävin muutama viikko sitten pikapikaa tapaamassa Lasse Kantolaa. Hän on draamapedagogi, joka opettaa Lahdessa Suomen Diakoniaopistolla ohjaajaksi opiskelevia nuoria yhteisöoppimisen ja taiteen avulla. Työvälineenä hänellä on Theatrum Olga, tilana kerrostalon vanha hiilikellari. Olen käynyt tässä (Lassen sanojen mukaan) tiheän estetiikan paikassa ennenkin ja tiesin jo entuudestaan senkin, miten hienoa työtä Lasse tekee nuorten kanssa. Kutsu Linnan juhliin on osoitus erittäin erinomaisesta työstä. Silti se kaikki pääsi hieman yllättämään minut. Tuli jopa sellainen tunne, että en tainnutkaan tulla tänne ihan vain ohimennen, vaan tänne minun juuri pitikin tulla - hetkeksi vahvistumaan.
Kun Lasse huomasi, että olin luokkatilan ovella, hän tervehti iloisesti ja esitteli minut nuorille ihanana ihmisenä ja pyysi, että joku tarjoaisi minulle kahvia. Annoin mielelläni periksi, enkä pitänyt kiirettä ulko-ovea kohti toimitettuani Lassen tilauksen hänen työpöydälleen. Matkalla opetustilan takaosaan sain muutamia hyväntahtoisia hymyjä ja kupin kahvia. Katselin ympärilleni, hörpin kupposestani, nautin tunnelmasta ja taltioin tätä rakkaudellista ahaa-elämystä kameran kanssa. Kuuntelin samalla kurssin alustusta in suomi and englanniksi.
Ihanaa, kun luokassa on kukkia!
Tila hiilikellarissa on niin kiinnostava ja visuaalisesti latautunut, että on helppo eksyä pieniin maailmoihin, suuriin ideoihin ja kokonaisuutta muokkaaviin yksityiskohtiin. Nuoret yksi toisensa jälkeen ovat jättäneet jälkensä tilaan ja kaikesta siitä monipuolisuudesta on syntynyt yhtenäinen tilaelämys. On ihanaa, miten luokka voi pursuta elämää ja väriä, eikä kaiken tarvitse olla niin kovin skandinaavisen funktionalistista, niukkaa ja väritöntä koulumaailmassakaan. Sille selkeydelle ja funkkiksellekin on paikkansa ja pidän kovasti elämää helpottavasta selkeydestä. Täällä tuntuu kuitenkin erityisen hyvältä se, että hyväksyvä ilmapiiri ylettyy myös esineisiin ja niiden tarinoihin. Täällä on tilaa ja aikaa kuunnella esineiden välityksellä äänetöntä pulinaa, joka muuttuu katseen suuntaa vaihtamalla.
”Uskon, että taide voi muuttaa maailmaa ja lisätä lasten ja nuorten hyvinvointia.”
Linkki Opettaja-lehteen. Otsikossa oleva "Taide muuttaa maailmaa" by Lasse.Ei se luokkatilan tunnelma vahingossa ole niin rakkaudellinen ja hyväksyvä; se on päätös toimia yhteisöä vahvistavasti, hyväntahtoisia tekoja ja sanoja, tilaa ja hyväksyntää, jossa nämä nuoret saavat kasvaa ja opiskella.
Rakkaudellinen tarkoittaa tässä tapauksessa myös voimauttavaa, työkaluja antavaa voimaa, keinoja kohdata kanssaihminen läsnäolevasti ja käsitellä vaikeita asioita esimerkiksi taiteen avulla. Kun Lasse puhui ympäristöongelmista ja tieteellisen tiedon rajallisesta vaikuttamiskyvystä asiaan, hän tuumasi, että taide saattaa olla niitä viimeisiä keinoja vaikuttaa ihmisiin.
Olin niin kiitollinen niistä asioista joita kuulin juuri silloin, sillä olin hiljattain työstänyt sekä omaa, että lasteni ympäristöahdistusta. Olen miettinyt, kuinka voin auttaa heitä selättämään omia raskaita oloja uutisten ja valeuutisten myllertäessä tulevaisuuden uskoa kummallisiin asentoihin. Vaan niin se vaan on, että jos on pieniäkin asioita, joita voi itse tehdä asiaa auttaakseen, se tuo toisenlaisen rauhan mieleen, kuin vain pelkkä kauhistelu ja niin kutsuttujen kaninkolojen kartoittaminen. Kunpa useampikin nuori ja vaikka tällainen aikuiseksi ehtinyt pääsisi kokemaan samaa. No mutta, nythän minä hetkeksi pääsin!
Pyyhin pienen liikutuksen kyyneleen poskelta ja päätin, että tämän en anna haihtua. Haluan muistaa, mitä tunsin ja miten hiljaa mielessäni pyörinyt aavistus vahvistui ja konkretisoitui ajatuksiksi, ehkä vielä teoiksikin.
Tähän samaan oivallusten sarjaan liittyy vielä joitakin päiviä myöhemmin näkemäni video, joka tuli eteeni somessa. Sen söppänä, hyväntahtoisen iloinen ja optimistinen ote vei huolikuormaa välittömästi mukanaan. Siinä hetkessä nämä se antoi vahvistuksen siitä, mitä haluaisin työlläni saada ihmiset tuntemaan ja summittaisen käsityksen siitä, kuinka sitä alkaisin toteuttamaan. Pian Olga-visiitin ja mainitsemani videon jälkeen koin sen kuuluisan hetken, kun yhdistetään pisteitä isommassa kuvassa ja tehdään muutoksia omassa asennemaisemassa ja työpöydällä. Se olisi minun osuuteni yhteiseen hyvään tässä oman elämäntehtävän toteuttamisessa.
Omaa työtäni kehittäessäni olen kursseilla ja valmennuksissa sanonut ääneen sanan ‘voimauttava’. Olen toivonut, että tavalla tai toisella voisin tuoda iloa ja oivalluksia, hyvää buugia ja energiaa olla omassa voimassaan, kokea kuplivan mukavaa iloa ja antaa sen vaikuttaa hetkeen, kokemukseen ja luoda mukavia muistoja.
Asia on koko ajan ollut hyvä, suunta samoin, mutta vasta nyt, näiden oivallusten jälkeen asia tuntuu todella konkreettiselta. Lassen luoman Olga-versumin koettuani en muuta halunnut, kuin seuraavaa tilaisuutta jakaa tätä supervoimaa, joka minulle on suotu. Aivan kuin olisin löytänyt taskulampun, jonka avulla epämääräinen päämäärä alkoi hahmottua selkeämmin.
Minun työkaluna on ollut ja on edelleen erilaisten taiteen keinoin saada ihmiset tuntemaan jotain vahvistavaa ja energisoivaa. Siinä on juuri se, miksi minulle kasvomaalaus, taide, seinämaalaukset ja maalauspajat eivät ole vain tapa tuottaa kuvia. Ne ovat matka ja idea jostain isommasta.
Luokkahuoneen estetiikkaa. Opetusmonttu on väliseinän takana.
Olen kiitollisena ja nöyränä ajatellut olevani visuaalisessa palveluammatissa eri palvaluideni kanssa, mutta nyt kun ajattelin asiaa uudelleen, hoksasin jotain. Sitä voi ja kannattaa tehdä paljon tarkoituksellisemmin, tietoisemmin ja enemmän! Ei ne siitä kulu. Aidot kohtaamiset ja merkitykselliset tarinat, kun maalataan jotain uniikkia, kurkistus peiliin, ilo, henkäys ja ihmetys, kun pintaan on tullut jotakin uutta ja kiinnostavaa.
Ilo ja hyvä tunnelma on jotain todella tärkeää ja vahvistavaa, erityisesti vaikeina aikoina. Iloa ja hyvää tunnetta kannattaa kylvää ympärilleen, saada ja jakaa lämpöisiä tunnemuistoja, jotka kantaa ikävienkin hetkien yli. Kasvomaalauksissa esimerkiksi olen kokenut, kuinka lapsi voi tulla niin iloiseksi maalauksesta, että saan tiukan halin. Tai kuinka glitterimaalaus saattaa nostaa ja vahvistaa jonkun nuoren tai aikuisen fiilistä tapahtumassa ja rohkaisee heittäytymään hetkeen. Olen jakanut myös aikuisen liikutuksen kyyneleet, kun olemme jutelleet, miksi hän haluaa juuri sen tietyn maalauksen käsivarteensa, jota hän sitten kävi päivän mittaan muutaman kerran näyttämässä minulle tyytyväisenä. Olen onnellinen, että voimme jakaa taiteen äärellä niin monenlaisia tunteita ja vahvistua siitä!
Taide saa tuntemaan ja siksi sillä on mahtavaa potentiaalia muuttaa maailmaa, ihminen kerrallaan. Kiitos kutsusta ja inspiraatiosta, Lasse!
